"Omppu" osaa

Väittävät, että nykyihminen kokee olevansa sitä arvostetumpi ja tärkeämpi tässä yhteiskunnassa, mitä kiireisempi hän on. Itse en pröystäile kiireilläni, ennemminkin pahoittelen. Haluaisin vastata kuulumisten kyselyyn, että ollaan maattu kotona ja otettu rennosti, mutta kahden pienen lapsen äitinä perheen ja työn välillä tasapainoilu luo ympärille kiireen tuntua. Siksi on taas jäänyt paljon ihania hetkiä jakamatta täällä blogissa.

Meidän Omppu eli Oona täyttää kuukauden päästä 1,5-vuotta. Hänestä on vaikeiden vauva-aikojen jälkeen kasvanut mitä hurmaavin pieni taapero ja siskonsa tavoin (ylpeän äidin häpeilemätöntä pröystäilyä ;)) melkoisen taitava pikkuihminen.

Oona oppi kävelemään 10kk iässä, joten nyt hän jo harjoittelee juoksemista ja laukka-askel tuntuu olevan mieluinen tapa liikkua. Sisarensa tavoin hän osaa jo kävellä varpaillaan, joskus vähän liikaakin. Oona osaa kontata, istua ja kävellä karhukävelyä pyydettäessä. Hän siis ymmärtää näiden liikkeiden erot. Lisäksi Oona osaa pyörähtää paikallaan "piruetin", tömistää ja leikkiä esim. Piiri pieni pyörii -leikkiä. Hän kiipeää ketterästi portaita ylös ja alas ja erilaisille tasoille (tuoli, sohva, pöytä, isän kuntoilupenkki, sänky jne.) on kiva kiipeillä. Karkeamotoriikka on siis hyvin hallussa.

Pikku Omppu osaa myös pukea sukat, kengät, pipon ja hameen. Paidan ja housutkin hän onnistuu satunnaisesti saamaan päälleen. Pukeutumisleikit ovatkin yksi neidin lempipuuhista ja jos äiti tuo joskus kaupasta jonkun uuden vaatteen, siitä ollaan todella iloisia. Oona osaa koota kaikki kotona olevat nuppipalapelit, laittaa erimuotoisia puisia palikoita oikeisiin reikiin laatikkoon, kasata duploja päällekkäin ja piirtää kiemuroita. Jostain syystä Oona tarttuu kynään jo nyt aina oikeaoppisella kynäotteella, molemmilla käsillä. Hän osaa myös syödä itse lusikalla ja haarukalla ja juoda tavallisesta mukista. Hienomotoriikkakin hyvällä mallilla siis... :)

Sanainen arkku on myös viime aikoina auennut ja alkanut laajentua sanan tai parin päivävauhtia. Oonan sanoja ovat mm.: äiti, isi, Enna, anna, ei, pois, kakka, kukka, pimppi, jjjuuustoa, kinkku, kurkku, auto, pyörä, kiitti, purkka, tettä(vettä), mamma, pappa, kukkuu(nukkuu), pupu, pallo, popo(mopo) jne.
On niin ihanaa kun voi jo käydä keskusteluja pikkuisen kanssa, koska ymmärryshän on vielä suurempi kuin ulosanti. Kirjoja luetaan paljon ja useita kertoja päivässä.

Sellainen pieni ihme täällä siis kasvaa toisen ihmeen rinnalla. Tarkoituksenani ei ollut siis ylpeillä vaan kerätä itselleni muistiin, mitä kaikkea on ennen puoltatoista vuotta tapahtunut. Ja sehän on paljon.

Ammatillisia kasvukipuja

Aloitin elokuussa työt oltuani toistamiseen äitiyslomalla - ja viimeistä kertaa. Tuntui jotenkin tosi "pelottavalta", että miten sitä jaksaa loppuelämänsä sitten sitä samaa, kunnes eläkkeelle pääsee. Että työtä, kodinhoitoa, työtä ja joskus vähän lomaa.. Vaikka rakastan työtäni todella paljon ja olen sen takia jättänyt opinnotkin kesken, niin on se vaikeaa hyväksyä, että periaatteessa tietää, mitä loppuelämänsä tekee. Tietenkin elämä yllättää ja jokainen päivä on uusi ja erilainen, koska lapset kasvaa, mies alkaa urheilla ;) ja muuta sellaista odottamatonta.

En alkanut töitä mitenkään pehmeällä laskulla, vaan otin samantien 16 ryhmää vastuulleni eli n. 220 oppilasta. Nuorten ja lasten balettitunnit ovat sujuneet mukavasti ja suunnittelu menee vanhalla rutiinilla - osaa vanhoista harjoituksista voi jopa käyttää uudestaan uusilla ryhmillä, kun muistiinpanoni ovat pedanttiseen tapaani täydelliset. 3-vuotiaiden ryhmä ja aikuisbaletti ovatkin sitten ne kompastuskiveni, joista haluan päästä yli ja saada rullaamaan kuten muutkin.

Ero 3- ja 4-vuotiaiden välillä on huikea. Etenkin kielellinen ulosanti ja ohjeiden ymmärtäminen pomppaa tällä ikävälillä jossakin vaiheessa hurjan harppauksen. Viime viikolla useampi 3-vuotias jutteli omia kuulumisiaan minulle normaalia enemmän ja ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka heikkoa joidenkin pienten sanallinen itseilmaisu (ja samalla muiden ymmärtäminen) onkaan. Ja sehän on aivan normaalia, joten jouduin taas itse vähän korjaamaan omia odotuksiani tuntien suhteen, koska välillä tavoitteeni tuppaavat nousemaan turhan korkealle. Pitää antaa pienten olla pieniä ja nauttia vaan itse liikkumisesta ja musiikista, tulkoot muoto ja muodostelmat sitten myöhemmin...mutta se ryhmässä toimimisen oppiminen, siitä ei voi joustaa. Välillä meinaa syntyä todellisia vaaratilanteita, kun eräs pieni ryhmäläisiinsä ihastunut päättääkin rynnätä kaverin kaulaan halailemaan, kun kaveri on vauhdikkaasti laukkaamassa eteenpäin. Mutta mitenkäs saat pienet ymmärtämään...?

Aikuisten opettaminen on ollut mukavaa, mutta todella haastavaa. Kerroin avoimesti ensimmäisellä tunnilla, etten ole juurikaan opettanut aikuisia (yhtenä lukuvuotena aikuisbalettia ja parina aikuisjazzia), joten en tiedä millaisia toiveita ja odotuksia ryhmäläisillä on. Ryhmäni otti minut hyvin vastaan ja kertoi avoimesti, mikä mättää ja mitä toivoisivat enemmän. Heti toiselle kerralle olin saanut muokattua mukavan tunnin toiveita apuna käyttäen ja oppilaat kehuivat tuntiani. Muutama viikko kului ja meillä oli tosi hyvä tekemisen meininki... Mutta sitten todettiin, että ryhmä on liian pieni jatkuakseen ja lopettamispäätös tehtiin. Oppilaani kuitenkaan eivät hyväksyneet tätä ja ottivat yhteyttä ns. työnjohtooni ja kävikin niin, että minun ryhmäni säilyi, mutta siihen yhdistettiin toinen pieni ryhmä. Minun annettiin ymmärtää, että oppilaiden tasossa ei olisi suurta eroa, joten suunnittelin uuden tunnin (jotta kaikille tulisi taas uutta opeteltavaa ja lähdettäisiin ns. samalta viivalta), mutta toisinpa kävi.

Olemassa olevaan ryhmäni yhdistettiin alkeistason ryhmä ja jotenkin en ollut sisäistänyt, että osa oppilaista ei ollut ikinä ollut baletissa ja kaikki liikkeet olivat täysin uusia. Apua! Tuntini oli aivan liian vaikea ja jo parin sarjan jälkeen minulle todettiinkin, että tuntini oli "valovuoden" päässä siitä, miten olivat aloittaneet ja etteivät oppilaani osanneet puoliakaan liikkeistä. Yritin yksinkertaistaa yhtä sarjaani kesken tunnin ja joitakin harjoituksista jätin suosiolla tekemättä, mutta metsäänhän se tunti silti meni. 

Yritin olla kannustava ja sanoa, että ehkä ensi kerralla sujuu jo paremmin, mutta silti ainakin joku uusista oppilaista oli soittanut "johtoportaaseen" ja toivonut parannusta. Onneksi keskustelu oli ollut positiivinen ja olin itsekin jo ehtinyt kertoa, että tunti ei ollut sujunut niinkuin ajattelin. Nyt olisi sitten viikko aikaa muuttaa tuntia. Alku viikko menee avointen ovien parissa ja hyväntekeväisyystapahtumassa, joten tiukille vetää, mutta yritän parhaani. Viime yönä aivoni ainakin kävivät niin kierroksilla, että ehkä jotain tapahtuu ennen ensi torstaita.

Nyt lasi viiniä.