Unikoulu

Aloitimme unikoulun kolme iltaa sitten. Ensimmäisenä iltana (jouluaattoilta) en yksinkertaisesti saanut Oonaa nukahtamaan saati rauhoittumaan (alakerrasta kuuluvilla äänillä saattoi olla vaikutusta) ja sysäsin homman isälle. Hän onnistuikin siinä melko nopeasti ja päätin, että hoitakoon homman yölläkin siihen asti, kunnes antaisin maitoa - joskus aamuyöstä. Oona heräsi tuona yönä muistaakseni kolme kertaa, rauhoittuen isän tyynnyttelyyn joka kerta nopeammin. Neljännellä herätyksellä annoin sitten maitoa, mutta siirsin pikkuneidin vielä omaan sänkyyn nukkumaan. Viidennellä herätyksellä annoin jäädä kainaloon ja viimeisen kerran tarjosin maitoa joskus ennen kahdeksaa aamulla, kun en olisi jaksanut nousta.

Seuraava yö olikin vähän heikompi. Neiti heräsi 23.30 aikoihin ja piti 2,5 tunnin lähes taukoamattoman huutokonsertin, jonka aikana aluksi vuorottelimme, mutta sitten jouduin hoitamaan homman yksin, koska vanhempi tytär heräsi itkuisena ja Tuomas meni hänen viereensä nukkumaan. Aamulla isommalla todettiinkin sitten myös korvatulehdus. Yön huutelua jälkeen Oona nukkui kohtalaisesti, mutta muistaakseni otin hänet heti seuraavalla herätyksellä viereen, kun en jaksanut enää valvoa.

Eilen illalla Oona jäi heti rauhassa kyljelleen, kun laskin hänet sänkyyn, mutta alkoi kovan kiljumisen heti, kun irrotin käteni selän päältä ja poistuin viereiseen huoneeseen. Jotta en olisi rynnistänyt tyynnyttelemään liian aikaisin ja olisin jokseenkin johdonmukainen, käytin "laskutaktiikkaa" pitääkseni itseni rauhallisena. Olin toisessa huoneessa aina niin kauan, että olin laskenut kolme kertaa 60:neen, eli noin kolme minuuttia. Palasin kääntämään tyttösen makuulle, annoin tutin, laitoin unipupun kainaloon ja peittelin. Sitten laskin kymmeneen käsi selän päällä ja poistuin - kuullen välittömästi kiljunnan alkavan. Taas laskeskelin viereisessä huoneessa ja tuijottelin ikkunasta naapuria ulkoiluttamassa koiria ja lastaan, joka oli tuskin kaksi kävelystä päätellen...aika myöhään pulkkailemassa. No kuitenkin, sitten palasin taas kääntämään Oonan unille. Tein saman vielä kahdesti ja viimeiselläkin kerralla kiljunta alkoi, mutta lakkasi jo ennen kuin olin laskenut ensimmäistä kertaa 30:neen ja kuulin sitten vain hiukan yninää. Yö meni hienosti. Oona heräsi ensimmäisen kerran vasta 3.30. Otin tosin silloin jo hänet viereen..olin vähän töttöröö, enkä muistanut, että olisin voinut yrittää laittaa omaan sänkyyn takaisin maidon jälkeen. No uni jatkui hyvin aamuun asti.

Tänään Oona oli päivällä vähän kiukkuinen ja halusi olla paljon sylissä. Mikä on tietysti ymmärrettävää, kun on eroahdistusta ollut jonkun verran ja sitten vielä tämä koulu...
Unille mennessä neiti protestoikin heti, kun laskin hänet sänkyyn, vaikken ollut vielä lähdössä mihinkään. Huuto oli niin kovaa ja tutti pyöri suussa siihen malliin, että kävin hakemassa Panadolia, alkoi nimittäin tänään epäilyttää, että hampaitakin olisi tulossa. Lääkkeen antamisen jälkeen pidin Oonaa vielä tiukasti sylissä pystyssä rintaani vasten ja kuiskin, että kaikki on hyvin ja nyt mennään nukkumaan. Sitten sain laskettua hänet sänkyyn ja poistuin. Jouduin palaamaan peittelemään jälleen vielä kaksi kertaa ja sitten uni tuli. Oona havahtui vielä kun Tuomas poistui Ennan huoneesta ja kun minä lähdin työhuoneesta alakertaan, mutta hän vain kiljaisi perään ja jatkoi unta. Saa nähdä millainen yö nyt tulee. Kerron, jos pysyn elävien kirjoissa. :D

Kananmuna-allergia, kakun leivontaa, kaaosta, kukkumista keskellä yötä, korvatulehduksia, kuukaudet vierii ja vuosi alkaa vaihtua

Kävimme pari kuukautta sitten testaamassa, onko vanhemmalla tyttärellä edelleen kananmuna-allergia. Onhan sillä. Vieläkään emme siis pääse vahtimasta tuoteselosteita eikä neiti pääse nauttimaan kaikista herkuista joista muut. Tästä johtuen, lohdutukseksi, opettelimme leipomaan kananmunattoman täytekakun. Ei siinä oikeastaan ollut mitään vaikeaa ja kakusta tuli herkullinen. Ihmettelen toisaalta, miksi sitä munaa pitää pistää joka paikkaan. Kai sekä vähän lisää kuohkeutta antaa rakennetta tms. Mutta ilman siis pärjää hyvin. Minun piti kirjoittaa erillinen postaus tästä kakun leipomisesta kuvien kera, mutta aika kului enkä ehtinyt. Nyt en enää jaksa.

Tuli muuttokaaos. Laatikoita siellä ja täällä. Niistä selvittiin ja sitten keskityttiin taas hetki normaaliin arkeen, eli yökukkumisiin.. Oona on valvonut useina öinä 2-3h selittämättömistä syistä, kunnes vein hänet lääkäriin ja todettiin korvatulehdus. Korvat olivat jouluaattona terveet, kun vein hänet taas lääkäriin valvomisen ja itkuisuuden takia. Aattoiltana päätin, että ei auta kuin pitää unikoulua. Valvominen on kai seurausta huonoista nukkumintavoista alkuajoilta. Viime yö oli kolmas yö koulutusta ja se tuotti jo vähän tulosta. Oona heräsi ensimmäisen kerran n. 3.30.

Unikoulusta lisää myöhemmin, nyt vahdin pienen päiväunta.. <3

Miten teillä nukutaan? Meillä näin...

Nukkumapaikka

Internetissä voi lukea sivukaupalla kirjoituksia siitä, missä on vauvalle paras paikka nukkua. Perhepeti on kai kasvattanut suosiotaan, joskin edelleen pohditaan, onko se turvallista ja jotkut murehtivat nukkuuko teinikin sitten vielä vanhempien kainalossa... Ennen kuin esikoiseni syntyi, olin päättänyt, että meidän vauva nukkuu omassa sängyssä. En tiedä miksi olin näin päättänyt ja lyhyestä virsi kaunis - pyörsin puheeni heti sairaalassa. :D Ensimmäisen kanssa pelkäsin, että hoitajat sairaalassa tulevat sanomaan minulle, ettei vauva saisi nukkua kainalossani tms. Toisen kanssa en tietenkään moista pelännyt ja hän nukkui joka yö vieressäni..jos siis nukkui.

Kotona molemmat lapset ovat nukkuneet ensimmäiset kuukaudet meidän vanhempien vieressä. Imettäminen on silloin helpompaa ja molempien kanssa olen pystynyt nukkumaan samalla kun imetän. Silloin ei myöskään ole ollut pelkoa, että vauva heräisi, kun sitä siirretään syömisen jälkeen sänkyyn. Esikoinen siirtyi omaan sänkyyn niin kutsuttuun sivuvaunuun 3kk iässä. Hän nukkui peittonsa päällä niin, että pystyin syötön jälkeen aina vetämään hänet peiton päällä oman sängyn puolelle herättämättä häntä. Kuopustakin siirtelin samassa iässä jonkin aikaa, kunnes hän alkoi pyöriä sängyssä niin paljon, että pelkäsin hänen ryömivän sieltä yöllä pois, joten laitoimme laidan takaisin. Sen jälkeen meillä ei ollakaan nukuttu kovin hyvin. Jos yritän nostaa häntä laidan yli syötön jälkeen, silmät rävähtävät heti auki. Kun esikoinen muutti 6kk iässä omassa sängyssä omaan huoneeseen (koska hän nukkui läpi yön n. 22-07), niin kuopus onkin samassa iässä liimautunut yhä tiukemmin kainalooni.

Mielestäni vauvan on hyvä nukkua vanhemman vieressä ensimmäiset kuukaudet, koska hän kaipaa läheisyyttä ja kuten jo mainitsin, yöheräämiset ovat helpompia. Mutta omalla kohdallani perhepeti ei ole enää pariin kuukauteen ollut se toimivin. Olen herkkäuninen ja koska vauvamme on vielä motorisesti erittäin taitava, hän pyörii ja hyörii öisin välillä niin paljon, etten nukku silmäystäkään. En tiedä miksi, mutta kuopuksemme on ollut myös paljon huonompi siirtymään syömään kiinteitä ja sen vuoksi hän tuntuu tankkaavan energiaa öisin yhä tihenevään tahtiin. Parin tunnin välein siis, joskus jopa useammin. Tavoitteena olisi siis saada vauveli syömään päivisin paremmin, jotta hänen ei enää tarvitsisi syödä niin usein. Sen jälkeen voisimme opettaa hänelle, että omakin sänky on ihan hyvä ja turvallinen paikka nukkua. Illalla hän kyllä sinne hyvin nukahtaa, mutta yöllä haluaa ehdottomasti olla vieressä...

Vanhempi tyttäremme on nyt reilun 3,5 vuotta ja hän alkoi heräillä noin vuosi sitten keskellä yötä ja kipitellä väliimme nukkumaan. Tuon ikäisellä mielikuvitus kehittyy koko ajan hurjasti, joten kai hän näki painajaisia tai muuten levottomia unia ja kaipasi siksi turvaa. Alkuun annoimme hänen tulla aina väliimme, koska siten saimme rauhassa jatkaa kaikki unta. Kun pikkusiskon syntymään oli aikaa reilu kuukausi, otimme käyttöön taiteltavan patjan, jolle esikoinen saa tarvittaessa tulla huoneeseemme nukkumaan. Näin emme joudu kaikki ahtautumaan samaan sänkyyn, mutta esikoinen voi tulla lähellemme, jos tarvitsee turvaa. Suosittelen muillekin, jos perhepedissä on ahdasta! Alkuun tietysti itkettiin parina yönä ja ihmeteltiin, että miksi väliimme ei enää pääsekään, mutta sitten neiti huomasi, että patja on ihan toimiva juttu. Nyt hän mieluummin jääkin jopa sille, vaikka aamulla huutelisin, että tule vaan viereen köllimään.

Olosuhteet

Perheessämme on ollut haasteellista luoda hyvät nukkumisolosuhteet kaikille. Mieheni palelee todella helposti ja hän haluaisi pitää huoneen lämmön korkealla. Itse hikoilen öisin todella helposti ja minun on hankala saada uudestaan unta, jos olen liian kuumissani. Kuitenkin haluan kääriytyä peittoon, jotta voisin rentoutua uneen. Lapsemme nukkuvat selvästi paremmin viileässä ja esikoinen ei edes halua yöpukua tai peittoa päälleen. Talvisin käyn aina peittelemässä häntä uudelleen ja uudelleen, ettei vilustuisi.

Esikoinen nukahti vauvana ja taaperona hyvin pimeässä, mutta parin vuoden tienoilla hän alkoi pelätä pimeässä nukkumista. Oli myös kausi, jolloin hän halusi nukahtaa täysin valaistussa huoneessa, joskin nykyään riittää taas pelkkä hämärä yövalo. Kyläillessä oli kamalaa mennä nukkumaan, kun me vanhemmat olisimme halunneet valot pois, mutta esikoinen huusi lamppuja päälle...

Vauvan kanssa on tietysti tärkeää, että pidämme oman huoneemme mahdollisimman hämäränä. Esikoisen kanssa meillä oli tapana sulkea huoneen ovi, kun hän meni nukkumaan, mutta nyt olen jättänyt oven aina raolleen. Jotenkin olen nyt alkanut ajattelemaan, että parempi, että vauva vähän kuulee ja tarvittaessa näkee, että täällä on elämää, vaikka hän nukkuukin.

Unirituaalit ja "nukuttaminen"

Vauvan kanssa meillä ei vielä ole sen kummempia rituaaleja kuin yritys syödä iltapuuroa, vaipan vaihtaminen, yöpuvun pukeminen ja sitten menen hänen kanssaan "avaamaan" sänkyä, sulkemaan verhot jne. ja samalla hoen "nyt mennään nukkumaan, nyt mennään nukkumaan". :) Sitten imetän hänet ja laitan sänkyyn unirievun/lelun kanssa. Opin vasta pari päivää sitten, että hän todellakin osaa itse nukuttaa itsensä. Ehkä esikoinenkin olisi osannut, mutta olin liian kärsimätön.

Olen nyt tosissani alkanut kuuntelemaan vielä herkemmin vauvamme "uni-itkua". Luulin jossain vaiheessa, että hän alkaa aina yllyttämään itkuaan, mutta kerran kun en heti ehtinytkään paikalle, huomasin, että hän saattaa kovankin parkaisun jälkeen alkaa "mumisemaan" itseään uneen. Vinkkinä siis niille, jotka joutuvat kovasti nukuttamaan vauvaansa keinutellen, vieressä silitellen tai tassutellen ("kun muuten se itkee")tms., että kannattaa kokeilla vaikkapa kellon kanssa, osaisiko vauva tyynnyttää itsensä alkavasta itkusta tyytyväiseen "unimuminaan". Meillä menee yleensä pari minuuttia niin, että luulen hänen alkavan itkemään kovasti, mutta sitten hän lopettaa, aloittaa uudestaan, lopettaa ja lopulta alkaa se mumina. :) En missään nimessä kannata huudatusunikoulua, mutta joskus tassutusunikoulukin voi olla liikaa ja häiritä lapsen nukahtamista. Näin siis meinasi käydä minun tapauksessani, kun olen niin herkkä reagoimaan lapsen itkuun. Käytämme kyllä myös tassuttelua, jos hän herää kesken uniensa, mutta ensimmäisen kerran unille käydessään, hän ei näköjään kaipaakaan sitä.

Vanhemman kanssa rituaalit ovatkin sitten aika tavalla pidemmät. Iltapala, parit juoksut ennen iltapesulle menoa, iltasatu, unilaulupotpurri, jalkahieronta ja silittelyä, kunnes on unessa. Huoneesta ei saa poistua ennen sitä... Ja esikoinen on siis vauvana ja taaperona aina 2-vuotiaaksi asti nukahtanut itsekseen, mutta sitten ei enää. Luulen, että voisimme hänellekin pitää jotain "koulua", mutta toisaalta ilta alkaa olla se ainut aika, kun häntä enää pääsee kunnolla hellimään ja mielestäni on tärkeää, että hän kumminkin saa vielä sellaista läheisyyttä ja huomiota, joten oikeastaan olen aika tyytyväinen tähän tilanteeseen.

Pipo päässä kirpeässä syksysäässä

En ole koskaan ollut mikään syksyihminen. Tosin sopii se minulle paremmin kuin keväät loskakelit. Kuitenkin vasta näin aikuisena ja vanhemmaksi tulon myötä...ja siis vasta tänä syksynä, koin ensimmäistä kertaa todella nauttivani tuosta kirpeästä syysilmasta. (Joka muuten nyt illan ehdittyä onkin toikin mukanaan ensilumen!) Kuljin kuin pikkulapsi ihmetellen ympäri puistoa iPhoneni kanssa ja räpsin kuvia ja ihastelin, miten kauniilta jäätynyt ruoho, sammal, lehdet, marjat, hiekka jne. näyttääkään. Niille, jotka eivät vielä ole oppineet nauttimaan näistä Suomen ilmaston suomista välikausista, kehotan hankkimaan kunnon varusteet ulkoiluun! Maailma avartuu kummasti, kun ei tarvitse miettiä esim. märkiä tai palelevia varpaita.

Kuin kaksi marjaa - mustikka ja mansikka

Minulle ei pitäisi tulla mitenkään yllätyksenä, kuinka erilaisia saman perheen lapset voivat keskenään olla. Onhan meillä lapsuuden kodissanikin jaksettu useasti mainita, kuinka erilaisia me pikkusiskoni kanssa olemmekaan. Kuitenkin koen olevani pihalla kuin lumiukko, kun yritän "selvitä" tästä vauva-ajasta kuopuksemme kanssa.

Enna alkoi aikoinaan nopeasti nukkua pitkiä pätkiä öisin ja 6kk iässä hän muutti jo omaan huoneeseen, koska nukkui läpi yön heräämättä. Oona on nyt 5kk ja toiveena olisi, ettei hän enää kovin kauaa heräilisi parin tunnin välein. Seuraava etappi olisi omassa sängyssä nukkuminen, ehkä jopa koko yön ja joskus sitten isosiskon kanssa samaan huoneeseen siirtyminen. :D

Molempien tyttöjen kanssa aloitimme kiinteät 4kk tienoilla. Enna alkoi muutamien maistelukertojen jälkeen syödä kunnon aterioita, 5kk iässä 4 ateriaa päivässä ja vähitellen 5. Oonallekin maistui maissisose melko hyvin ekojen maistelujen jälkeen, mutta muut uudet maut eivät sitten olekaan maistuneet ja kohta selätetyn flunssan aikana hän lakkasi lähes kokonaan maistamasta soseita. Kääntää siis päätä pois, eikä halua pisaraakaan. No, hiljaa hyvä tulee. Osittain tätä eroa selittää varmasti se, että Enna sai aikoinaan myös korviketta, mutta Oona ainoastaan rintaa, joten kivempihan tississä on roikkua. ;)

Oona nukkuu todella hyvin päiväunensa vaunuissa ulkona (vien sateellakin terassille) kun taas Enna nukkui aina max. 30 minuuttia. On hienoa, että Oona nukku vaunuissa, niin pääsemme hyvin ulkoilemaan, mutta olisi kiva, että unet maistuisivat myös sisällä, jos aina ei ehdi lähteä ulos lykkimään tms.

On noissa tytöissä samaakin. Molemmat ovat maailman suloisimpia hymytyttöjä, reippaita, motorisesti taitavia (Oona alkoi ryömimään jopa vielä aiemmin kuin Enna), äitin tyttöjä ( kuka vaan ei kelpaa/kelvannut sylittelemään ja lohduttamaan) ja kaikinpuolin niin ihania kuin vain kuvitella saattaa! :)

Muuttoa odotellessa

Meillä on ollut tässä jo vuoden verran semmoinen alitajuinen muuttoprojekti menossa. Ollaan katseltu netissä asuntoja, pidetty hakuvahdit aktiivisina ja käyty välillä asuntonäytöissäkin. Kuitenkin kesti kuluneen kesän loppupuolelle ennen kuin joku asia löi viimeisen niitin jahkailullemme ja pyysimme välittäjän arvioimaan nykyisen asuntomme. Saimme hyvän arvion, pyysimme vielä toisenkin ja sitten annettiin asunto välittäjälle myytäväksi. Meni kaksi viikkoa ja saimme ostotarjouksen. Kävimme "piruuttamme" katsomassa yhtä asuntoa, joka oli tietojen perusteella aika hyvä ja rakastuimme siihen. Onneksi käytiin, kun oltiin kahden vaiheilla, että jaksaisko! Tehtiin itse tarjous ja nyt ollaan siinä pisteessä, että omasta on kaupat tehty, tällä viikolla pistetään "rahat eteenpäin" ja kirjoitetaan uuden kauppakirjat ja sitten vaan odotetaan malttamattomina muuttoa. Aloitin pakkaamalla kynttilät, johon siskoni totesi, että "säälittävä aloitus". :D Mutta jostainhan se on aloitettava... ;)

Vinkkinä oman ostoa harkitseville: harkitkaa tarkoin. Tällaista rumbaa ei jaksa montaa kertaa käydä läpi. Jos siis joutuu myymään omansa, ostamaan uuden ja haluaisi muuttaa suoraan vanhasta uuteen. On meinaan sumpliminen, että saa aikataulut sopimaan yhteen ostajien ja myyjien kanssa... Ensimmäisen asunnon osto oli helpompaa, kun piti vain irtisanoa vanha asunto.

Olen niin innoissani, että päästään jouluksi uuteen kotiin, mikä on meillä tullut jo vähän tavaksi. Monesti ollaan muutettu juuri ennen joulua. :) Ei tarvitse tehdä erikseen joulusiivousta, kun muuttaessa tulee just kuurattua paikat puhtaiksi. Meidän uusi koti tosin oli niin siistissä kunnossa, että ei tarvitse varmaan kuin vähän pölyjä pyyhkäistä.

Olisipa jo marraskuu!

Kasvatuksen kultaiset säännöt: uhkailu

Käytän näköjään kasvatuksessa eniten tätä yhtä ihanaista metodia nimeltä uhkailu. Tänään uhkasin sossun tädeillä. Niin. Vanhempi tyttäreni ei suostunut hammaspesulle, kun olisi ollut sen aika. Koska toisessa kainalossani roikkui armottoman väsynyt huutava 4kk vauva, totesin, että menen nyt sitten nukuttamaan tämän. En viitsinyt edes jäädä neuvottelemaan, koska ajattelin näin pääseväni helpolla. Esikoisella oli kaiken lisäksi jokin kirja kesken, joten kaiken piti olla ok. Mutta, eikös siitä noussutkin hirvee itkupotkuraivari, kun en jäänytkään maanittelemaan, että "voisitko nyt tulla" jne.

Menin silti nukuttamaan nuorempaa. Kun makasin sängyllä tissi toisen suussa, niin eikös vanhempi yllytä itkuaan hirveisiin lukemiin ja huutaa samalla: "AUTA! AUTA! EI EI EI - APUAAA! ÄITIII!!! AUTTAKAA! EI SAA!" niin, että varmasti naapurit voivat alkaa epäillä ties mitä. Niinpä ryntäsin lopulta huoneeseen sanomaan mitä vakuuttavimmalla ja hieman korotetulla äänellä, että "nyt sitten lopetat tuon tai naapurit soittaa tädit hakemaan sut pois, kun ne luulee, ettei sun vanhemmat hoida sua" ja jotain muuta mitä en muista... ja sitten menin takaisin nukuttamaan nuoremman. Huoneesta kuului edelleen hiljaista itkua ja nyyhkytystä, mutta enää ei sentään tarvinnut pelätä, että joku luulee meillä "sikaa tapettavan".

Vauveli nukahti helposti ja sitten marssin päättäväisesti takaisin vanhemman huoneeseen ja sanoin vieläkin päättäväisemmällä äänellä, että "nyt mennään sitten pesemään ne hampaat". Neiti tuli kiltisti mukaan ja matkalla sitten kerroin, että meillä kotona määrää äiti ja isä, eikä lapset. Ja että asiat tehdään silloin kun vanhemmat sanoo. Ja lapset on liian pieniä päättämään. Ja koskaan ei saa huutaa tuolla tavalla apua tai oikeasti joku tulee hakemaan lapset meiltä pois jne.

No nyt tuntuu jo ihan pikkuisen huvittavalta, mutta kyllä olin uhkailuissani niin vakuuttava, että sain vain pelkkää nyökyttelyä osakseni ja lopulta vanhempikin meni erittäin kiltisti nukkumaan. Pikkuisen kuitenkin tuli semmoinen olo, että nyt se raukka varmaan pelkää, että joku tulee hakemaan sen pois. Täytyy huomenna vielä keskustella asiasta ja painottaa, että ei nyt kukaan sentään meidän lapsia hae pois, kun me sentään ollaan niin hyvät äiti ja isä. Huh...elämä on välillä.

Kadoksissa olleet kuukaudet

Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, meillä on koko kesän vallinnut pienoinen "vauva situation" täällä kodissa. Hävettää tunnustaa, että esikoinen kertoi juuri tanssitunnilla ystävälleni, "ettei äiti voi koskaan leikkiä mun kanssa" ja oli siinä oikeassa. Näin se on meillä mennyt koko kesän. Jos en ole toiminut maitoautomaattina, kävelevänä sänkynä tai vaipanvaihtokoneena, niin olen suorittanut erinäisiä kodinhoidollisisa tehtäviä. Typerää. Kuten neuvolassakin ekoilla viikoilla neuvottiin, siivoaminen pitäisi nyt jättää vähemmälle jne...sitten sitä aikaa voisi jakaa vähän tasaisemmin molemmille lapsille. Noh, nyt tilanne alkaa helpottaa ja pyrin paremmin toteuttamaan esikoisen toiveita ja leikkimään oikein sydämeni kyllyydestä. Tässä seuraavana kuvakollaasi meidän kesästä ja niistä hetkistä, kun ehdittiin vähän muutakin.

Pompittiin Seikkiksessä

Kiipeiltiin Seikkiksessä

Väänneltiin naamoja

Kunnostettiin varasto

Kastuttiin Seikkiksessä

Ulkoilutettiin Ulla-nukkea

Tutkittiin maailmaa

Testailtiin "virtauksia"

Vierailtiin isomummin luona

Syötiin jäätelöä Pyynikin näkötornilla

Polskuteltiin

Elämä pienten kanssa menee vauhdilla eteenpäin, vaikka vaikeina hetkinä tuntuu, että eikö jo olisi ensi kuu tai vuosi ja niin edespäin. Mutta elämä on tosiaankin vaiheita, kuten olen muillekin lohdutukseksi sanonut ja nyt on onneksi jo asiat paremmin ja ajattelin alkaa kirjoittelemaan meidän hassun hauskoista päivistä vähän useammin. Olkaa siis kuulolla! :)

Pikainen päivitys iPhonella

Olen saanut kommentteja, ettei blogissani ole tapahtunut mitään aikoihin. Pitää paikkansa. Meillä on perheessä vallinnut tilanne "pikkusisko tuli taloon".

Vaikka kolme kuukautta on jo vierähtänyt, emme ole vielä päässeet ns. alkuihmetyksen yli. Oonalla tutkitaan parhaillaan refluksia (maidon takaisinvirtausta) ja tänään kuljemme kotona nenä-mahaletkun ja "tietokoneen" kera. Huomenna ollaan ehkä vähän viisaampia.

Oona vaikuttaisi olevan tyytyväinen ja hyvin kehittynyt tyttö, mutta 2kk iän saavutettuaan aloimme huomata, että päiviä häiritsevät oireet eivät ehkä olekaan ihan tavallista vauvan vaivaa.

Vaivoistaan huolimatta Oona on reipas ja viihtyy hyvin masullaan. Nyt söpöliini onkin oppinut jo kääntymään ja pyrkimys eteenpäin näyttäisi olevan kova.

Buzz - Nestlé Fitness täysjyvämyslejä

Olen toiminut buzzadorina jo varmaankin parin vuoden ajan. Buzzador saa aika ajoin testattavakseen uusia tuotteita ja palveluita, joista hän sitten kertoo ystävilleen ja tuttavilleen. Sen lisäksi tuotteita saavat myös buzzadorin ystävät. Buzzadorin tehtävänä on kertoa oma mielipiteensä tuotteista livenä tai sosiaalisessa mediassa ja raportoida tästä eteenpäin.

Tällä kertaa minä ja ystäväni olemme saaneet maistella Nestlé Fitness täysjyvämyslejä, joista ystäville jaettavaksi oli Paratiisin hedelmät -paketteja.

Kampanja osui kohdalleni mitä täydellisimpään aikaan, koska perheemme koko kasvoi juuri kolmesta neljään ja aikaa oman vatsan täyttämiseen ei ole hurjasti. Myslit täyttävät vatsan nopeasti, pitävät nälän hyvin loitolla ja hoitavat loistavasti myös makean nälkääni, mutta terveellisesti. Näissä muromysleissä on todellakin sama herkullinen (ellei parempikin) maku kuin tavallisissakin muromysleissä, mutta rasvaa on jopa 50% vähemmän kuin tavallisissa muromysleissä. Täydellistä minulle, joka haluaa myös vähitellen eroon raskauskiloista!

Kun keittiössä on jatkuvasti yllä olevan kuvan kaltainen tiskivuori, on kätevää, että "ateriaan" tarvitaan vain kulho ja lusikka. :D

Itse sain testattavaksi, myös Suklaataivas -mysliä ja Pähkinäpyörrettä (joka loppuikin silmän räpäyksessä, enkä siksi saanut siitä edes kuvaa). Esikoisen suosikiksi osoittautui Suklaataivas, itse lumouduin tosiaan Pähkinäpyörteestä ja miehelleni taisi maistua parhaiten Paratiisin hedelmät. Jokaiselle siis oma herkku!

Äidin outo vapaa-aamu

Kun on saanut juoda aamukahvin rauhassa (ja syödä aamupalan sohvalla) katsoen samalla lifestyleohjelmia alkaa vähitellen tuntua aika oudolta. Mitäs nyt? Kun kukaan ei huuda leikkimään, pyydä laskemaan kymmeneen tms. ja kotitöiden tekoon on ruhtinaallisesti aikaa - ei ole mihinkään kiire - sitten huomaa olevansa oikeassa "ammatissa". Äitinä. On ihanaa viettää "omaa aikaa" ja on ihanaa, että ei tarvitse salamana ryntäillä paikasta toiseen ja ehtiä tehdä sitä ja tätä, mutta samalla jo alkaa kaivata sitä kaikkea. Sitä "hallittua" kaaosta.

Noh, nyt yritän nauttia näistä pysähtyneistä hetkistä, koska illalla se murunen tulee taas jo kotiin ja arki jatkuu. Ja sitten odotellaan taas kaikki kärsimättöminä, että koska pikkusisko viitsii ilmoittaa tulostaan. Jos se ei tapahdu pian, niin sitten tuskastun taas esikoisen pyyntöihin, koska olo on niin raskas ja tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi. Tänään laskettuunaikaan on 9 päivää ja olen ajatellut viettää tämän vapaapäivän imurin varressa, kävelylenkillä ja kaappeja järjestellen jne., jotta jotain alkaisi pian tapahtua. :)

Kaikki äidit tietävät, että nämä viimeiset viikot ja päivät ovat pitkiä. Mutta ne jotka eivät vielä ole saaneet toista lasta, eivät tiedä, kuinka ristiriitaisia tunteita näinä pitkinä hetkinä ehtii mielessä pyöriä. Jo ennen esikoisen syntymää tiesin, että minun on vaikea asennoitua mahdollisiin tuleviin sisaruksiin. Ajattelin, että miten koskaan voi rakastaa ketään niin paljon kuin sitä ensimmäistä lastaan. Itselläni menikin "kauan" (varmaan ihan normaali aika:D) ennen kuin aloin haaveilla toisesta lapsesta. Vauvakuume iski kumminkin ihan yllättäen (varmasti ihan odotetusti), kun kaikilla samoihin aikoihin esikoisensa saaneilla alkoi tupsahdella maailmaan niitä pikkukakkosia. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Pelkään kovasti millainen tunnemyrsky päähän iskee, kun tämän toisen vauvan saa syliin. Koen jo nyt kauheaa syyllisyyttä kaikista hellyydenosoituksista vauvaa kohtaan, jos ne ovat jotenkin isommalta pois. Vai onko mahdollista, että se rakkauden määrä jotenkin kasvaa, että se ei ole keneltäkään pois? Toivotaan nin! :) Isosisko ainakin odottaa niin kovasti pienempää ja halailee masua, että ehkä kaikki meneekin ihan hyvin ja kaikki saavat tarpeeksi hellyyttä ja huomiota (jopa mieskin).

Huvittuneena kyynelehtivistä silmistäni lopetan tämän postauksen nyt tähän. :D

Kasvatuskeskustelua

Olen törmännyt vähän väliä keskusteluihin lapsen kasvattamisesta ja etenkin siitä, että tulisiko lapset hoitaa kotona vai jossain muualla ja mikä on sopiva hoidon aloitusikä. Sekin puhututtaa, että jos lapsi hoidetaan kotona, niin onko tehtävä äidin vai isän ja tulisiko hoito jakaa jotenkin tasan vanhempien kesken. En ole osallistunut näihin keskusteluihin, koska usein käy niin, että jos antaa oma mielipiteensä tai edes kertoo, miten on "joutunut" itse tekemään, niin joku parempi ja viisaampi tulee sitä taivastelemaan, neuvomaan ja moittimaan.

Ajattelin kuitenkin rohkaistua kirjoittamaan asiasta täällä ja kertoa, miten meillä ja lähipiirissäni on toimittu.

Meidän esikoinen aloitti hoidon kodin ulkopuolella 1v 5kk ikäisenä. Kaikki sujui hienosti alusta asti ja Enna on viihtynyt hoidossa hyvin. Yhtäkään lähtöitkua ei puoleentoista vuoteen mahtunut. Aloitin työt jo Ennan ollessa 10kk, mutta tuolloin opetin vain 3 päivänä viikossa, joten hoito onnistui vuorotellen miehen kanssa ja välillä miehen äiti kävi hoitamassa pikkuista, jos työvuoromme menivät päällekkäin. Kun työni lisääntyivät ja Enna kasvoi, alkoi olla mahdotonta hoitaa neitiä kotona ja tehdä samalla töitä. Eikä anoppikaan pystynyt niin usein auttamaan, kun hänkin on vielä työelämässä. Ennan oli siis aika siirtyä päiväkotiin.

Meille oli mahdotonta viedä Ennaa perhepäivähoitoon, koska mies tekee kolmivuorotyötä ja itse opetan iltaisin (sekä suunnittelen tunteja päivisin). Toisaalta vieroksuin itse perhepäivähoitoa, koska sitä ei valvota mitenkään. Mutta kuten sanottu työvuoromme sanelivat ainoan mahdollisen hoitopaikan, joka sattui onneksemme olemaan Raisioon juuri valmistunut uusi päiväkoti, johon tuli vuorohoito. Hoidossa saa olla aina, kun vanhemman työvuorot sitä edellyttävät. Meille tämä hoitovaihtoehto on ollut enemmän kuin hyvä ja olemme olleet hoitajiin, hoitoympäristöön ja päiväkodin toimintaan erittäin tyytyväisiä. Eilen tyttö oli omissa läksiäisissään päiväkodissa, kun hän jäi nyt kanssani kotiin odottamaan pikkusiskoa. Äidillä ainakin tuli haikea olo, kun tyttö ei mene kyseiseen paikkaan yli puoleentoista vuoteen. Samalla tuntuu hurjalta ajatella, että olisin saattanut olla Ennan kanssa kotona tähän asti...

Muutama ystävistäni aikoo olla lapsensa kanssa kotona vähintään siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta. Eräs sanoi, että "lapsen paikkahan on kotona". Minusta on hienoa, että jotkut osaavat kiristää rahapussin nyörejä niin, että vähäinen kodinhoitontuki riittää elämiseen yhdessä toisen vanhemman tulojen kanssa. Me emme olisi siihen pystyneet, koska häpeilemättä myönnän, että olemme sen verran kovia kuluttamaan ja toisaalta haluamme elää mukavasti. 

Arvostan myös sitä, että on valmis panostamaan lapsen kasvuun ja kehitykseen niin paljon, että hän pärjää muiden ikäistensä kanssa, kun on aika siirtyä kouluelämään. Jos nimittäin lapsi on kotona esim. sen kolme vuotta, tulisi hänen minun mielestäni oppia muutakin kuin selviytymään päivittäisistä toimista. Onneksi monia asioita oppii vain tarkkailemalla ympäristöä ja leikin kautta, mutta luulen, että moni nykyvanhempi ei kuitenkaan tajua sitä, kuinka erilaista varhaiskasvatus (eli päiväkotitoiminta/perhepäivähoito, esiopetus ja iltapäiväkerhot) on nykyään. "Ennen vanhaan" esimerkiksi aakkoset ja lukeminen opittiin vasta koulussa samoin numerot ja laskeminen. Kun kävin muutama vuosi sitten tekemässä 1. luokkalaisille eräitä "testejä", olin aivan hämmästynyt, mitä lapset niin nuorena nykyään jo osaavat ja mitä heidän oletetaan osaavan. Jos siis lapsi menee päiväkotiin ensimmäisen kerran vasta esikouluiässä, vanhemmalla on melkoinen tehtävä, jos hän haluaa itse "opettaa" lapselle kaiken sen, mitä muut samanikäiset oppivat perhepäivähoidossa tai päiväkodissa. En väitä, etteikö se olisi mahdollista ja onneksi elämä ei ole koskaan mustavalkoista (kotona tai päivähoidossa).

Me opettelemme päivittäin liikkumaan enemmän.

Eilen sitä harjoiteltiin jäätelön voimalla...

Koska äiti on laiska leipomaan, lapsi sai leipoa

puistossa kurakakkuja.

On tosiaan olemassa "hyviä ja huonoja" koteja sekä hyviä ja huonoja päivähoitopaikkoja. Jokaisen tulee vain katsoa peiliin ja miettiä, mitä pystyy itse tarjoamaan ja toisaalta, mitä joku muu voi tarjota. Onneksi nykyään on myös paljon avointa varhaiskasvatusta, jossa vanhempi voi olla lapsensa mukana ja ehkä oppia samalla itse jotain uutta.

En vielä päässyt ollenkaan aiheeseen, jossa pohtisin lasten kasvatusta äiti- tai isäjohtoisesti, mutta koska tästäkin tuli jo näin pitkä, niin palaan asiaan ehkä myöhemmin. :D

Hyppäys joulusta kevääseen

Jestas miten aika rientää!

Turha tässä vaiheessa enää palata jouluun tai vuoden vaihtumiseen, vaikka silloinkin paljon mukavaa tapahtui. Nyt on kuitenkin jo todella siirrytty kunnon kevääseen. Tänään mittari näytti muutamaa plus astetta ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Räystäät tiputtelivat vettä ja mies otti tehtäväkseen pudotella vähän lunta katolta (turvallisesti maasta käsin). Tytär kiipeili "lumivuorilla" ja minä seurasin tyytyväisenä mahani kanssa vierestä. Laskettuun aikaan on enää pari kuukautta. :)

Viikonloppuna kestittiin Ennan synttärivieraita. Tuloeva isosisko täytti kolme vuotta. Meidän "vaavi" on jo niin iso. <3

Vieraiden odottaminen oli aika jännää...

Tädille piti heti selventää, mihin tilaisuuten sitä oikein oltiin tulossa. (kolme sormea pystyssä)

Titi-kakku oli täysi yllätys päivänsankarille

Katso upea nallekakun tekijän muita taideteoksia täältä!

Kynttilät sammuivat äitin pienellä avustuksella

Päivänsankari ja rakas mami

Sopivassa sokerihumalassa tanssi oli hurjaa!

Kakku maistui :)

Minulle oli äitinä todella tärkeää, että tytär sai viimein itsekin maistaa oikeaa synttärikakkua, koska kananmuna-allergian vuoksi neiti on saanut aina juhlissa tyytyä pelkkiin kekseihin. Hän ei ole erityisen perso makealle (kuten ei äitinsäkään), ja tässä erityisesti päivänsankarille tilatussa munattomassa kakussa oli juuri sopivasti makeutta, mehukkuutta ja juhlavuutta. Kakku oli maukas banaanikakku ripauksella vaniljakreemiä ja vadelmahilloa ja itse sankarillekin se maistui useaan otteeseen. Koristeeksi pyysin Ennan lempihahmot Titi ja Tau Nallet, sekä pilkahduksen tyttömäistä keiju/prinsessateemaa. Suuri kiitos Emmalle synttärit kruunanneista kakuista!!!