7/7 ohi on ja eikun joulua valmistelemaan!

Huippu fiilis kun takana on seitsemän joulunäytöstä ja vain pari toimistopäivää edessä. Tunnollisen työntekijän tapaan tietysti sairastun juuri nyt, mutta ehkä sentään jouluksi paranen. Nielu tosiaan pamahti ihan tukkoon ja kipeäksi tänä iltana, kun viimeiset oppilaat oli saatettu näytöksestä tyytyväisten vanhempien huomaan.

Oma ihana murmelinikin esiintyi jälleen eilen, tällä kertaa tonttuna, ja oli valehtelematta oman ryhmänsä tarkin ja ehkä innokkainkin esiintyjä. Kovin Ennaa vielä jännittää kaikki esitykseen liittyvä "oheistoiminta", mutta lavalla ei sitten jännitä yhtään ja hän säteilee niin suloisena. Isä, Oona, mami, Anne ja isomummi-Anjakin olivat näytöstä seuraamassa.

Oona on ottanut vähän rankasti sen, että olen ollut niin useana iltana poissa kotoa ja tänäänkin alahuuli väpätti, vaikka saivat jäädä isän kanssa kotiin. Onneksi tulevat kolme hoitopäivää eivät ole pitkiä ja illalla voidaan rauhoittua kotona ja valmistella joulua. "Kaikki" tulevat jälleen meille ja se on aivan ihanaa!

Perjantaina olisi aika hankkia vähän joululahjoja, en tosin ajatellut mitään suurta. Iän karttuessa on alkanut turhalta kaiken tavaran ostaminen vain sen vuoksi, että on joulu. Tärkeintä itselle on se yhdessäolo.

Pinnat kireällä - missä on meidän hyvät tavat?!

Meidän perheessä on pinnat kireällä vähän kaikilla vähän joka päivä. Tänään vaihteeksi raivottiin kurkut suorana vanhemman tyttären kanssa. Hän halusi ulos ja huusi apua ja kun en heti pystynyt, enkä halunnut kun raivoamalla "pyydettiin", niin kehitettiin kunnon huutokonsertti sitten. Hetken päästä itse itkin kuinka olin taas niin kamala äiti, mutta onneksi sain anteeksi. Ulos se neiti ei päässyt, kun ei enää sen itkupotkuraivarin jälkeen jaksanut. Halailtiin, katsottiin piirrettyjä ja syötiin suklaata... Semmoiset tavat ja metodit tänään.

Pienempi kilahtelee, jos pitäisi nukkumaan mennä tai vaippa vaihtaa. Potalla käy vain lueskelemassa kirjoja ja vääntää sitten kakat vaippaan. "Ei oo kakka" tai "ei oo iso kakka" tarkoittaa, että on pyllypesun aika ja jos aikeensa paljastaa kakkapyllylle, niin sehän kirmaa karkuun. Ulkovaatteita pukiessa ei saa auttaa ja kaikki hanskat on yleensä huonoja. Purkkaa tarttis olla tarjolla koko ajan ja sen jälkkäriksi vielä pastilli. Ruokalappua käytetään vain pari kertaa viikossa ja aamupala, välipala ja iltapala tarjoillaan mieluiten sohvan ääreen. Koska olen kyllästynyt perheemme tapaan huutaa jatkuvasti ihan turhista asioista, lepsuilen mm. tässä ruoka-asiassa jatkuvasti. Haluan pitää rauhan maassa... Ihan kiva juoda kahvia sohvalla ja katsoa Pikku Kakkosta - paljon kivempaa kuin taistella, tapella ja taivutella neitoja pöydän ääreen syömään puuroa.

Pöytätapoja opetellaan taas myöhemmin, mutta anteeksipyyntöä puolestaan opetellaan joka päivä. Päivittäin tulee tilanteita, että jonkun pitäisi pyytää anteeksi ja jostain syystä tuo 4v. ei millään haluaisi. Oonakin aika hyvin ymmärtää tulla halaamaan ja puhaltamaan, jos hän satuttaa Ennaa vaikkei anteeksi vielä osaakaan sanoa, mutta Ennalle tuo sana on ihan hirmu vaikea.

Itselleni puolestaan on ihan hirmu vaikeeta päästä yli kiukusta ja turhautumisesta, jos lapsia on pitänyt komentaa tms. Turhautumisen tunteet jotenkin kasaantuu ja lopulta "poksahtaa" ihan älyttömässä mittakaavassa ulos...miten siinä sitten pitäisi opettaa ja näyttää hyvää esimerkkiä? Onneksi kohta alkaa joululoma. Julistan oman joulurauhan jo 19.12. alkaen. :)

"Omppu" osaa

Väittävät, että nykyihminen kokee olevansa sitä arvostetumpi ja tärkeämpi tässä yhteiskunnassa, mitä kiireisempi hän on. Itse en pröystäile kiireilläni, ennemminkin pahoittelen. Haluaisin vastata kuulumisten kyselyyn, että ollaan maattu kotona ja otettu rennosti, mutta kahden pienen lapsen äitinä perheen ja työn välillä tasapainoilu luo ympärille kiireen tuntua. Siksi on taas jäänyt paljon ihania hetkiä jakamatta täällä blogissa.

Meidän Omppu eli Oona täyttää kuukauden päästä 1,5-vuotta. Hänestä on vaikeiden vauva-aikojen jälkeen kasvanut mitä hurmaavin pieni taapero ja siskonsa tavoin (ylpeän äidin häpeilemätöntä pröystäilyä ;)) melkoisen taitava pikkuihminen.

Oona oppi kävelemään 10kk iässä, joten nyt hän jo harjoittelee juoksemista ja laukka-askel tuntuu olevan mieluinen tapa liikkua. Sisarensa tavoin hän osaa jo kävellä varpaillaan, joskus vähän liikaakin. Oona osaa kontata, istua ja kävellä karhukävelyä pyydettäessä. Hän siis ymmärtää näiden liikkeiden erot. Lisäksi Oona osaa pyörähtää paikallaan "piruetin", tömistää ja leikkiä esim. Piiri pieni pyörii -leikkiä. Hän kiipeää ketterästi portaita ylös ja alas ja erilaisille tasoille (tuoli, sohva, pöytä, isän kuntoilupenkki, sänky jne.) on kiva kiipeillä. Karkeamotoriikka on siis hyvin hallussa.

Pikku Omppu osaa myös pukea sukat, kengät, pipon ja hameen. Paidan ja housutkin hän onnistuu satunnaisesti saamaan päälleen. Pukeutumisleikit ovatkin yksi neidin lempipuuhista ja jos äiti tuo joskus kaupasta jonkun uuden vaatteen, siitä ollaan todella iloisia. Oona osaa koota kaikki kotona olevat nuppipalapelit, laittaa erimuotoisia puisia palikoita oikeisiin reikiin laatikkoon, kasata duploja päällekkäin ja piirtää kiemuroita. Jostain syystä Oona tarttuu kynään jo nyt aina oikeaoppisella kynäotteella, molemmilla käsillä. Hän osaa myös syödä itse lusikalla ja haarukalla ja juoda tavallisesta mukista. Hienomotoriikkakin hyvällä mallilla siis... :)

Sanainen arkku on myös viime aikoina auennut ja alkanut laajentua sanan tai parin päivävauhtia. Oonan sanoja ovat mm.: äiti, isi, Enna, anna, ei, pois, kakka, kukka, pimppi, jjjuuustoa, kinkku, kurkku, auto, pyörä, kiitti, purkka, tettä(vettä), mamma, pappa, kukkuu(nukkuu), pupu, pallo, popo(mopo) jne.
On niin ihanaa kun voi jo käydä keskusteluja pikkuisen kanssa, koska ymmärryshän on vielä suurempi kuin ulosanti. Kirjoja luetaan paljon ja useita kertoja päivässä.

Sellainen pieni ihme täällä siis kasvaa toisen ihmeen rinnalla. Tarkoituksenani ei ollut siis ylpeillä vaan kerätä itselleni muistiin, mitä kaikkea on ennen puoltatoista vuotta tapahtunut. Ja sehän on paljon.

Ammatillisia kasvukipuja

Aloitin elokuussa työt oltuani toistamiseen äitiyslomalla - ja viimeistä kertaa. Tuntui jotenkin tosi "pelottavalta", että miten sitä jaksaa loppuelämänsä sitten sitä samaa, kunnes eläkkeelle pääsee. Että työtä, kodinhoitoa, työtä ja joskus vähän lomaa.. Vaikka rakastan työtäni todella paljon ja olen sen takia jättänyt opinnotkin kesken, niin on se vaikeaa hyväksyä, että periaatteessa tietää, mitä loppuelämänsä tekee. Tietenkin elämä yllättää ja jokainen päivä on uusi ja erilainen, koska lapset kasvaa, mies alkaa urheilla ;) ja muuta sellaista odottamatonta.

En alkanut töitä mitenkään pehmeällä laskulla, vaan otin samantien 16 ryhmää vastuulleni eli n. 220 oppilasta. Nuorten ja lasten balettitunnit ovat sujuneet mukavasti ja suunnittelu menee vanhalla rutiinilla - osaa vanhoista harjoituksista voi jopa käyttää uudestaan uusilla ryhmillä, kun muistiinpanoni ovat pedanttiseen tapaani täydelliset. 3-vuotiaiden ryhmä ja aikuisbaletti ovatkin sitten ne kompastuskiveni, joista haluan päästä yli ja saada rullaamaan kuten muutkin.

Ero 3- ja 4-vuotiaiden välillä on huikea. Etenkin kielellinen ulosanti ja ohjeiden ymmärtäminen pomppaa tällä ikävälillä jossakin vaiheessa hurjan harppauksen. Viime viikolla useampi 3-vuotias jutteli omia kuulumisiaan minulle normaalia enemmän ja ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka heikkoa joidenkin pienten sanallinen itseilmaisu (ja samalla muiden ymmärtäminen) onkaan. Ja sehän on aivan normaalia, joten jouduin taas itse vähän korjaamaan omia odotuksiani tuntien suhteen, koska välillä tavoitteeni tuppaavat nousemaan turhan korkealle. Pitää antaa pienten olla pieniä ja nauttia vaan itse liikkumisesta ja musiikista, tulkoot muoto ja muodostelmat sitten myöhemmin...mutta se ryhmässä toimimisen oppiminen, siitä ei voi joustaa. Välillä meinaa syntyä todellisia vaaratilanteita, kun eräs pieni ryhmäläisiinsä ihastunut päättääkin rynnätä kaverin kaulaan halailemaan, kun kaveri on vauhdikkaasti laukkaamassa eteenpäin. Mutta mitenkäs saat pienet ymmärtämään...?

Aikuisten opettaminen on ollut mukavaa, mutta todella haastavaa. Kerroin avoimesti ensimmäisellä tunnilla, etten ole juurikaan opettanut aikuisia (yhtenä lukuvuotena aikuisbalettia ja parina aikuisjazzia), joten en tiedä millaisia toiveita ja odotuksia ryhmäläisillä on. Ryhmäni otti minut hyvin vastaan ja kertoi avoimesti, mikä mättää ja mitä toivoisivat enemmän. Heti toiselle kerralle olin saanut muokattua mukavan tunnin toiveita apuna käyttäen ja oppilaat kehuivat tuntiani. Muutama viikko kului ja meillä oli tosi hyvä tekemisen meininki... Mutta sitten todettiin, että ryhmä on liian pieni jatkuakseen ja lopettamispäätös tehtiin. Oppilaani kuitenkaan eivät hyväksyneet tätä ja ottivat yhteyttä ns. työnjohtooni ja kävikin niin, että minun ryhmäni säilyi, mutta siihen yhdistettiin toinen pieni ryhmä. Minun annettiin ymmärtää, että oppilaiden tasossa ei olisi suurta eroa, joten suunnittelin uuden tunnin (jotta kaikille tulisi taas uutta opeteltavaa ja lähdettäisiin ns. samalta viivalta), mutta toisinpa kävi.

Olemassa olevaan ryhmäni yhdistettiin alkeistason ryhmä ja jotenkin en ollut sisäistänyt, että osa oppilaista ei ollut ikinä ollut baletissa ja kaikki liikkeet olivat täysin uusia. Apua! Tuntini oli aivan liian vaikea ja jo parin sarjan jälkeen minulle todettiinkin, että tuntini oli "valovuoden" päässä siitä, miten olivat aloittaneet ja etteivät oppilaani osanneet puoliakaan liikkeistä. Yritin yksinkertaistaa yhtä sarjaani kesken tunnin ja joitakin harjoituksista jätin suosiolla tekemättä, mutta metsäänhän se tunti silti meni. 

Yritin olla kannustava ja sanoa, että ehkä ensi kerralla sujuu jo paremmin, mutta silti ainakin joku uusista oppilaista oli soittanut "johtoportaaseen" ja toivonut parannusta. Onneksi keskustelu oli ollut positiivinen ja olin itsekin jo ehtinyt kertoa, että tunti ei ollut sujunut niinkuin ajattelin. Nyt olisi sitten viikko aikaa muuttaa tuntia. Alku viikko menee avointen ovien parissa ja hyväntekeväisyystapahtumassa, joten tiukille vetää, mutta yritän parhaani. Viime yönä aivoni ainakin kävivät niin kierroksilla, että ehkä jotain tapahtuu ennen ensi torstaita.

Nyt lasi viiniä. 

Miksi pojat pissaa seisten?

Ystäväni kirjoitti Facebookiin, kuinka hän oli juuri saanut vessan pestyä ja neuvoi sitten asioimaan menevää poikalastaan sihtaamaan pönttöön. Ei ollut lapsi osunut - tai osui kaikkialle muualle kuin olisi pitänyt. Ja sehän tietysti äitiä harmitti. Minua taas kovasti alkoi mietityttämään, että miksi pojat ja miehet ylipäätään pissaavat seisten? Kuka kumma sen on keksinyt?

Olen erittäin iloinen, että sain kaksi tyttölasta enkä ole joutunut tätä asiaa sen enempää miettimään, mutta nyt haluaisin kumminkin jonkun järkeen käyvän selityksen tälle tilanteelle. Miten ihmeessä on ajauduttu pisteeseen, jossa eri sukupuolta olevat pissaavat eri tavalla välineeseen, joka on tehty helpottamaan ihmisen arkea? Suomessa ei tarvitse kyykkiä reiän päällä tms., joten miksi miessukupuolen edustaja ei voi laskea armasta ahteriaan pöntön päälle, jos ei ole suorittamassa hätä numero kakkosta? En hyväksy selitystä: tytöt pissaa istualtaan, pojat pissaa seisten. Miksi?!

Palaan hetkellisesti takaisin taiteellisen työni pariin ja jatkan pohdintaa myöhemmin...

Pohdinta vähän venähti. Ehdittiin käydä mökilläkin. Sain yhdeksi selitykseksi poiminnan jostain lehtiartikkelista: Muinoin kun käytiin metsällä oli parempi pissiä seisten kuin tulla karhun yllättämäksi housut kintussa. Varmasti. Hyväksyn selityksen tuohon "muinoin" -aikakauteen, mutta nykyään suurin osa suorittaa asiansa turvassa lukkojen takana, joten odotan vielä sitä "oikeaa" vastausta. Sopii yrittää. ;)

Helppoa lastenhoitoa

Välillä meinaa tämä lastenhoito käydä niin helpoksi, että ihan naurattaa. Enna on alkanut kovasti huolehtimaan pikkusiskostaan ja auttaa minua ihan pyytämättä kaikenlaisissa hommissa. Eräänä aamuna Oona valitsi vaatteet vaatekaapistaan ja Enna auttoi ne tämän päälle sukkia myöden! Tänään Enna vahti pienempäänsä pihalla ja kiikutti tätä kirpparilta löytämässäni kiikussa. Ruoka-aikaan Enna tuo aina Oonallekin ruokailuvälineet ja ulos lähdettäessä auttaa tälle kengät jalkaan.. Vaikka joskus Oona onnistuu siinä itsekin. Illalla isosisko napitti pikkuisen yöpuvun kiinni ja luki tälle iltasadun. Ei voi muuta enää sanoa, kuin olen minä ihanat lapset saanut!

Nyt tytöt ovat vielä kaiken lisäksi muuttaneet samaan huoneeseen nukkumaan ja unille menoon entistä helpompaa. Enna on myös oppinut nukahtamaan itsekseen ja uni tulee niin helposti, ettei iltasatuakaan aina jaksa kuunnella. Sinne ne vaan laitetaan sänkyyn ja suukotellaan ja halitaan...ja sitten vaan äiti heittäytyy sohvalle leviäks, kun muruset jäävät odottamaan Nukkumattia.

Huomenna alkaa työt ja päiväkoti. Toivottavasti elämä silti jatkuu yhtä mukavana.

                                       

    

Vauvarokko

Oonan sairastelun syy selvisi viimein, kun hänelle tänään nousi ihottumaa. Naapurini tiesi ehdottaa, että kyseessä on varmaankin vauvarokko, joka tunnetaan myös nimellä kolmen päivän kuume. Tätä ennen olin soittanut lääkärille ja kysynyt, pitäisikö näppyjä tulla näyttämään, koska olemme mukana MPR-rokotetutkimuksessa. Hassua, ettei lääkäri ehdottanut tätä diagnoosia.

Noh, Sairaslapsi.com -sivuston mukaan olemme sairauden loppusuoralla, joten nyt vaan äidille ja isälle tsemppivaihde 

 

        

päälle, että jaksamme viimeisetkin viruspirulaisen aiheuttamat känkkäränkät.