Tyttärelle on iskenyt uhmaikä. Merkkejä siitä näkyi jo jonkin verran kesällä. Kun päiväkoti alkoi elokuussa, neiti oppi kaikkia hienoja uusia tapoja koetella äidin hermoja ja asetettuja rajoja.
Juuri nyt tyttären pitäisi olla päiväunilla. Vein hänet sänkyyn tunti sitten ja lueskelimme pari satua, jotta neidille tulisi mukava ja levollinen olo nukahtaa. Tällä hetkellä kuulen huoneesta leijonan karjuntaa ja "ihan tyhmä kakkapissa" -juttuja. Hän on käynyt kolme kertaa ovella kurkkimassa ja sanomassa, ettei hän enää nuku. Kerran oli pissahätä...muttei sitten ollutkaan. Päivävaatteet piti riisua 10 minuuttia sen jälkeen, kun jätin hänet huoneeseen unta hakemaan, vaikka niitä unille mennessä ei saanut ottaa pois. Unipupu oli hetki sitten ihan tyhmä. (Nyt kuulen, kuinka hän imeskelee sen korvia.) Itselläni olo on kurja. Olen mielestäni todella jämäkkä äiti. Jos olen jotain päättänyt, niin myös tehdään. Usein taistelun voitto ei kumminkaan tunnu yhtään mukavalta. Käyn valtavaa taistelua päässäni, että oliko tämä nyt vaivan arvoista, tarpeellista jne. Mutta toisaalta, tätä tekstiä näpyttäessäni meteli huoneessa on lakannut ja neiti vetelee sikeitä, joita hän omista vastusteluistaan huolimatta selvästi vielä tarvitsee. Yöunille Enna onneksi yleensä menee ilman taisteluja ja sitten hän nukkuu lähes kellon ympäri ilman heräilyjä.
Ennalla on kovasti vaikeuksia "jaksaa" asioita. Etenkin paikasta toiseen käveleminen on äärimmäisen raskasta. Joka kerta, kun esimerkiksi lähdemme autolla jonnekin tai tulemme kotiin, matka kotiovelta parkkipaikalle tai takaisin on vaaaltavan pitkä ja raskas. (Oikeasti tuskin 100 metriä.) Joudumme usein käyttämään kaikki maailman houkuttimet ja sittenkin hän jää mieluummin maahan huutamaan, jolloin jatkamme itse hiljalleen matkaa ja kirkuva neiti tulee muurahaisen askelia perässä. :D Minulle on todella tärkeää, että häntä ei kokonaan jätetä (pelkään hänen saavan hylkäämistrauman), mutta tähän mennessä on aina riittänyt, että kävelee kulman taaksen, jolloin hän kiirehtii perään ja näkee, että isi tai äiti sittenkin odottaa siellä käsi ojossa. Jos hän sitten edes yrittää "jaksaa" kotiovelle asti, saatan palkita hänet kantamalla loppumatkan, jos kädet eivät ole täynnä tavaraa. Päiväkodissa tosin viime vuonna sanottiin, että Enna on aika laiska kävelemään, joten parempi olisi varmaan jättää tämä "palkinto" antamatta.
Kolmas tapa uhmata on tietysti mielen muuttuminen 5 sekunnin välein. Ensin halutaan punaista jogurttia ja sitten keltaista, lopulta pelkästään leipää jne. Näihin leikkeihin emme kuitenkaan lähden mukaan, vaan tarjoamme aina kahta asiaa ja ensimmäinen valinta pidetään, jos se on jo ehditty antaa, vaikka sitten ei maistuisi enää mikään. Vaatteet Enna saa toisinaan valita kokonaan itse, käsken sitten vaan esimerkiksi valita "vielä hupparin" tms., jos ilma sitä vaatii. Joskus Ennalle iskee prinsessapäivä ja se on vaan söpöä, kun neiti liihottelee juhlamekoissaan. :)
Nimittely ja huutaminen on kurja tapa, joka selvästi on tullut päiväkodista mukaan. Kiellämme usein pari kertaa, että "tuo ei ole mukavaa" tai "noin ei saa sanoa", mutta mikäli hän jatkaa sitä, olemme usein niinkuin mitään ei tapahtuisi ja pyrimme ohjaamaan hänen huomiotaan johonkin muuhun.
Enna ei ole ollenkaan vaikea tapaus vieläkään, mutta äidille on toisinaan rankkaa, kun pitää olla niin ankara omaa enkeliään kohtaan. Kyllä se siitä..sanovat. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti