Ajattelin kuitenkin rohkaistua kirjoittamaan asiasta täällä ja kertoa, miten meillä ja lähipiirissäni on toimittu.
Meidän esikoinen aloitti hoidon kodin ulkopuolella 1v 5kk ikäisenä. Kaikki sujui hienosti alusta asti ja Enna on viihtynyt hoidossa hyvin. Yhtäkään lähtöitkua ei puoleentoista vuoteen mahtunut. Aloitin työt jo Ennan ollessa 10kk, mutta tuolloin opetin vain 3 päivänä viikossa, joten hoito onnistui vuorotellen miehen kanssa ja välillä miehen äiti kävi hoitamassa pikkuista, jos työvuoromme menivät päällekkäin. Kun työni lisääntyivät ja Enna kasvoi, alkoi olla mahdotonta hoitaa neitiä kotona ja tehdä samalla töitä. Eikä anoppikaan pystynyt niin usein auttamaan, kun hänkin on vielä työelämässä. Ennan oli siis aika siirtyä päiväkotiin.
Meille oli mahdotonta viedä Ennaa perhepäivähoitoon, koska mies tekee kolmivuorotyötä ja itse opetan iltaisin (sekä suunnittelen tunteja päivisin). Toisaalta vieroksuin itse perhepäivähoitoa, koska sitä ei valvota mitenkään. Mutta kuten sanottu työvuoromme sanelivat ainoan mahdollisen hoitopaikan, joka sattui onneksemme olemaan Raisioon juuri valmistunut uusi päiväkoti, johon tuli vuorohoito. Hoidossa saa olla aina, kun vanhemman työvuorot sitä edellyttävät. Meille tämä hoitovaihtoehto on ollut enemmän kuin hyvä ja olemme olleet hoitajiin, hoitoympäristöön ja päiväkodin toimintaan erittäin tyytyväisiä. Eilen tyttö oli omissa läksiäisissään päiväkodissa, kun hän jäi nyt kanssani kotiin odottamaan pikkusiskoa. Äidillä ainakin tuli haikea olo, kun tyttö ei mene kyseiseen paikkaan yli puoleentoista vuoteen. Samalla tuntuu hurjalta ajatella, että olisin saattanut olla Ennan kanssa kotona tähän asti...
Muutama ystävistäni aikoo olla lapsensa kanssa kotona vähintään siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta. Eräs sanoi, että "lapsen paikkahan on kotona". Minusta on hienoa, että jotkut osaavat kiristää rahapussin nyörejä niin, että vähäinen kodinhoitontuki riittää elämiseen yhdessä toisen vanhemman tulojen kanssa. Me emme olisi siihen pystyneet, koska häpeilemättä myönnän, että olemme sen verran kovia kuluttamaan ja toisaalta haluamme elää mukavasti.
Arvostan myös sitä, että on valmis panostamaan lapsen kasvuun ja kehitykseen niin paljon, että hän pärjää muiden ikäistensä kanssa, kun on aika siirtyä kouluelämään. Jos nimittäin lapsi on kotona esim. sen kolme vuotta, tulisi hänen minun mielestäni oppia muutakin kuin selviytymään päivittäisistä toimista. Onneksi monia asioita oppii vain tarkkailemalla ympäristöä ja leikin kautta, mutta luulen, että moni nykyvanhempi ei kuitenkaan tajua sitä, kuinka erilaista varhaiskasvatus (eli päiväkotitoiminta/perhepäivähoito, esiopetus ja iltapäiväkerhot) on nykyään. "Ennen vanhaan" esimerkiksi aakkoset ja lukeminen opittiin vasta koulussa samoin numerot ja laskeminen. Kun kävin muutama vuosi sitten tekemässä 1. luokkalaisille eräitä "testejä", olin aivan hämmästynyt, mitä lapset niin nuorena nykyään jo osaavat ja mitä heidän oletetaan osaavan. Jos siis lapsi menee päiväkotiin ensimmäisen kerran vasta esikouluiässä, vanhemmalla on melkoinen tehtävä, jos hän haluaa itse "opettaa" lapselle kaiken sen, mitä muut samanikäiset oppivat perhepäivähoidossa tai päiväkodissa. En väitä, etteikö se olisi mahdollista ja onneksi elämä ei ole koskaan mustavalkoista (kotona tai päivähoidossa).
Me opettelemme päivittäin liikkumaan enemmän.
Eilen sitä harjoiteltiin jäätelön voimalla...
Koska äiti on laiska leipomaan, lapsi sai leipoa
puistossa kurakakkuja.
On tosiaan olemassa "hyviä ja huonoja" koteja sekä hyviä ja huonoja päivähoitopaikkoja. Jokaisen tulee vain katsoa peiliin ja miettiä, mitä pystyy itse tarjoamaan ja toisaalta, mitä joku muu voi tarjota. Onneksi nykyään on myös paljon avointa varhaiskasvatusta, jossa vanhempi voi olla lapsensa mukana ja ehkä oppia samalla itse jotain uutta.
En vielä päässyt ollenkaan aiheeseen, jossa pohtisin lasten kasvatusta äiti- tai isäjohtoisesti, mutta koska tästäkin tuli jo näin pitkä, niin palaan asiaan ehkä myöhemmin. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti