Muuttoa odotellessa

Meillä on ollut tässä jo vuoden verran semmoinen alitajuinen muuttoprojekti menossa. Ollaan katseltu netissä asuntoja, pidetty hakuvahdit aktiivisina ja käyty välillä asuntonäytöissäkin. Kuitenkin kesti kuluneen kesän loppupuolelle ennen kuin joku asia löi viimeisen niitin jahkailullemme ja pyysimme välittäjän arvioimaan nykyisen asuntomme. Saimme hyvän arvion, pyysimme vielä toisenkin ja sitten annettiin asunto välittäjälle myytäväksi. Meni kaksi viikkoa ja saimme ostotarjouksen. Kävimme "piruuttamme" katsomassa yhtä asuntoa, joka oli tietojen perusteella aika hyvä ja rakastuimme siihen. Onneksi käytiin, kun oltiin kahden vaiheilla, että jaksaisko! Tehtiin itse tarjous ja nyt ollaan siinä pisteessä, että omasta on kaupat tehty, tällä viikolla pistetään "rahat eteenpäin" ja kirjoitetaan uuden kauppakirjat ja sitten vaan odotetaan malttamattomina muuttoa. Aloitin pakkaamalla kynttilät, johon siskoni totesi, että "säälittävä aloitus". :D Mutta jostainhan se on aloitettava... ;)

Vinkkinä oman ostoa harkitseville: harkitkaa tarkoin. Tällaista rumbaa ei jaksa montaa kertaa käydä läpi. Jos siis joutuu myymään omansa, ostamaan uuden ja haluaisi muuttaa suoraan vanhasta uuteen. On meinaan sumpliminen, että saa aikataulut sopimaan yhteen ostajien ja myyjien kanssa... Ensimmäisen asunnon osto oli helpompaa, kun piti vain irtisanoa vanha asunto.

Olen niin innoissani, että päästään jouluksi uuteen kotiin, mikä on meillä tullut jo vähän tavaksi. Monesti ollaan muutettu juuri ennen joulua. :) Ei tarvitse tehdä erikseen joulusiivousta, kun muuttaessa tulee just kuurattua paikat puhtaiksi. Meidän uusi koti tosin oli niin siistissä kunnossa, että ei tarvitse varmaan kuin vähän pölyjä pyyhkäistä.

Olisipa jo marraskuu!

Kasvatuksen kultaiset säännöt: uhkailu

Käytän näköjään kasvatuksessa eniten tätä yhtä ihanaista metodia nimeltä uhkailu. Tänään uhkasin sossun tädeillä. Niin. Vanhempi tyttäreni ei suostunut hammaspesulle, kun olisi ollut sen aika. Koska toisessa kainalossani roikkui armottoman väsynyt huutava 4kk vauva, totesin, että menen nyt sitten nukuttamaan tämän. En viitsinyt edes jäädä neuvottelemaan, koska ajattelin näin pääseväni helpolla. Esikoisella oli kaiken lisäksi jokin kirja kesken, joten kaiken piti olla ok. Mutta, eikös siitä noussutkin hirvee itkupotkuraivari, kun en jäänytkään maanittelemaan, että "voisitko nyt tulla" jne.

Menin silti nukuttamaan nuorempaa. Kun makasin sängyllä tissi toisen suussa, niin eikös vanhempi yllytä itkuaan hirveisiin lukemiin ja huutaa samalla: "AUTA! AUTA! EI EI EI - APUAAA! ÄITIII!!! AUTTAKAA! EI SAA!" niin, että varmasti naapurit voivat alkaa epäillä ties mitä. Niinpä ryntäsin lopulta huoneeseen sanomaan mitä vakuuttavimmalla ja hieman korotetulla äänellä, että "nyt sitten lopetat tuon tai naapurit soittaa tädit hakemaan sut pois, kun ne luulee, ettei sun vanhemmat hoida sua" ja jotain muuta mitä en muista... ja sitten menin takaisin nukuttamaan nuoremman. Huoneesta kuului edelleen hiljaista itkua ja nyyhkytystä, mutta enää ei sentään tarvinnut pelätä, että joku luulee meillä "sikaa tapettavan".

Vauveli nukahti helposti ja sitten marssin päättäväisesti takaisin vanhemman huoneeseen ja sanoin vieläkin päättäväisemmällä äänellä, että "nyt mennään sitten pesemään ne hampaat". Neiti tuli kiltisti mukaan ja matkalla sitten kerroin, että meillä kotona määrää äiti ja isä, eikä lapset. Ja että asiat tehdään silloin kun vanhemmat sanoo. Ja lapset on liian pieniä päättämään. Ja koskaan ei saa huutaa tuolla tavalla apua tai oikeasti joku tulee hakemaan lapset meiltä pois jne.

No nyt tuntuu jo ihan pikkuisen huvittavalta, mutta kyllä olin uhkailuissani niin vakuuttava, että sain vain pelkkää nyökyttelyä osakseni ja lopulta vanhempikin meni erittäin kiltisti nukkumaan. Pikkuisen kuitenkin tuli semmoinen olo, että nyt se raukka varmaan pelkää, että joku tulee hakemaan sen pois. Täytyy huomenna vielä keskustella asiasta ja painottaa, että ei nyt kukaan sentään meidän lapsia hae pois, kun me sentään ollaan niin hyvät äiti ja isä. Huh...elämä on välillä.

Kadoksissa olleet kuukaudet

Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, meillä on koko kesän vallinnut pienoinen "vauva situation" täällä kodissa. Hävettää tunnustaa, että esikoinen kertoi juuri tanssitunnilla ystävälleni, "ettei äiti voi koskaan leikkiä mun kanssa" ja oli siinä oikeassa. Näin se on meillä mennyt koko kesän. Jos en ole toiminut maitoautomaattina, kävelevänä sänkynä tai vaipanvaihtokoneena, niin olen suorittanut erinäisiä kodinhoidollisisa tehtäviä. Typerää. Kuten neuvolassakin ekoilla viikoilla neuvottiin, siivoaminen pitäisi nyt jättää vähemmälle jne...sitten sitä aikaa voisi jakaa vähän tasaisemmin molemmille lapsille. Noh, nyt tilanne alkaa helpottaa ja pyrin paremmin toteuttamaan esikoisen toiveita ja leikkimään oikein sydämeni kyllyydestä. Tässä seuraavana kuvakollaasi meidän kesästä ja niistä hetkistä, kun ehdittiin vähän muutakin.

Pompittiin Seikkiksessä

Kiipeiltiin Seikkiksessä

Väänneltiin naamoja

Kunnostettiin varasto

Kastuttiin Seikkiksessä

Ulkoilutettiin Ulla-nukkea

Tutkittiin maailmaa

Testailtiin "virtauksia"

Vierailtiin isomummin luona

Syötiin jäätelöä Pyynikin näkötornilla

Polskuteltiin

Elämä pienten kanssa menee vauhdilla eteenpäin, vaikka vaikeina hetkinä tuntuu, että eikö jo olisi ensi kuu tai vuosi ja niin edespäin. Mutta elämä on tosiaankin vaiheita, kuten olen muillekin lohdutukseksi sanonut ja nyt on onneksi jo asiat paremmin ja ajattelin alkaa kirjoittelemaan meidän hassun hauskoista päivistä vähän useammin. Olkaa siis kuulolla! :)

Pikainen päivitys iPhonella

Olen saanut kommentteja, ettei blogissani ole tapahtunut mitään aikoihin. Pitää paikkansa. Meillä on perheessä vallinnut tilanne "pikkusisko tuli taloon".

Vaikka kolme kuukautta on jo vierähtänyt, emme ole vielä päässeet ns. alkuihmetyksen yli. Oonalla tutkitaan parhaillaan refluksia (maidon takaisinvirtausta) ja tänään kuljemme kotona nenä-mahaletkun ja "tietokoneen" kera. Huomenna ollaan ehkä vähän viisaampia.

Oona vaikuttaisi olevan tyytyväinen ja hyvin kehittynyt tyttö, mutta 2kk iän saavutettuaan aloimme huomata, että päiviä häiritsevät oireet eivät ehkä olekaan ihan tavallista vauvan vaivaa.

Vaivoistaan huolimatta Oona on reipas ja viihtyy hyvin masullaan. Nyt söpöliini onkin oppinut jo kääntymään ja pyrkimys eteenpäin näyttäisi olevan kova.

Buzz - Nestlé Fitness täysjyvämyslejä

Olen toiminut buzzadorina jo varmaankin parin vuoden ajan. Buzzador saa aika ajoin testattavakseen uusia tuotteita ja palveluita, joista hän sitten kertoo ystävilleen ja tuttavilleen. Sen lisäksi tuotteita saavat myös buzzadorin ystävät. Buzzadorin tehtävänä on kertoa oma mielipiteensä tuotteista livenä tai sosiaalisessa mediassa ja raportoida tästä eteenpäin.

Tällä kertaa minä ja ystäväni olemme saaneet maistella Nestlé Fitness täysjyvämyslejä, joista ystäville jaettavaksi oli Paratiisin hedelmät -paketteja.

Kampanja osui kohdalleni mitä täydellisimpään aikaan, koska perheemme koko kasvoi juuri kolmesta neljään ja aikaa oman vatsan täyttämiseen ei ole hurjasti. Myslit täyttävät vatsan nopeasti, pitävät nälän hyvin loitolla ja hoitavat loistavasti myös makean nälkääni, mutta terveellisesti. Näissä muromysleissä on todellakin sama herkullinen (ellei parempikin) maku kuin tavallisissakin muromysleissä, mutta rasvaa on jopa 50% vähemmän kuin tavallisissa muromysleissä. Täydellistä minulle, joka haluaa myös vähitellen eroon raskauskiloista!

Kun keittiössä on jatkuvasti yllä olevan kuvan kaltainen tiskivuori, on kätevää, että "ateriaan" tarvitaan vain kulho ja lusikka. :D

Itse sain testattavaksi, myös Suklaataivas -mysliä ja Pähkinäpyörrettä (joka loppuikin silmän räpäyksessä, enkä siksi saanut siitä edes kuvaa). Esikoisen suosikiksi osoittautui Suklaataivas, itse lumouduin tosiaan Pähkinäpyörteestä ja miehelleni taisi maistua parhaiten Paratiisin hedelmät. Jokaiselle siis oma herkku!

Äidin outo vapaa-aamu

Kun on saanut juoda aamukahvin rauhassa (ja syödä aamupalan sohvalla) katsoen samalla lifestyleohjelmia alkaa vähitellen tuntua aika oudolta. Mitäs nyt? Kun kukaan ei huuda leikkimään, pyydä laskemaan kymmeneen tms. ja kotitöiden tekoon on ruhtinaallisesti aikaa - ei ole mihinkään kiire - sitten huomaa olevansa oikeassa "ammatissa". Äitinä. On ihanaa viettää "omaa aikaa" ja on ihanaa, että ei tarvitse salamana ryntäillä paikasta toiseen ja ehtiä tehdä sitä ja tätä, mutta samalla jo alkaa kaivata sitä kaikkea. Sitä "hallittua" kaaosta.

Noh, nyt yritän nauttia näistä pysähtyneistä hetkistä, koska illalla se murunen tulee taas jo kotiin ja arki jatkuu. Ja sitten odotellaan taas kaikki kärsimättöminä, että koska pikkusisko viitsii ilmoittaa tulostaan. Jos se ei tapahdu pian, niin sitten tuskastun taas esikoisen pyyntöihin, koska olo on niin raskas ja tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi. Tänään laskettuunaikaan on 9 päivää ja olen ajatellut viettää tämän vapaapäivän imurin varressa, kävelylenkillä ja kaappeja järjestellen jne., jotta jotain alkaisi pian tapahtua. :)

Kaikki äidit tietävät, että nämä viimeiset viikot ja päivät ovat pitkiä. Mutta ne jotka eivät vielä ole saaneet toista lasta, eivät tiedä, kuinka ristiriitaisia tunteita näinä pitkinä hetkinä ehtii mielessä pyöriä. Jo ennen esikoisen syntymää tiesin, että minun on vaikea asennoitua mahdollisiin tuleviin sisaruksiin. Ajattelin, että miten koskaan voi rakastaa ketään niin paljon kuin sitä ensimmäistä lastaan. Itselläni menikin "kauan" (varmaan ihan normaali aika:D) ennen kuin aloin haaveilla toisesta lapsesta. Vauvakuume iski kumminkin ihan yllättäen (varmasti ihan odotetusti), kun kaikilla samoihin aikoihin esikoisensa saaneilla alkoi tupsahdella maailmaan niitä pikkukakkosia. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Pelkään kovasti millainen tunnemyrsky päähän iskee, kun tämän toisen vauvan saa syliin. Koen jo nyt kauheaa syyllisyyttä kaikista hellyydenosoituksista vauvaa kohtaan, jos ne ovat jotenkin isommalta pois. Vai onko mahdollista, että se rakkauden määrä jotenkin kasvaa, että se ei ole keneltäkään pois? Toivotaan nin! :) Isosisko ainakin odottaa niin kovasti pienempää ja halailee masua, että ehkä kaikki meneekin ihan hyvin ja kaikki saavat tarpeeksi hellyyttä ja huomiota (jopa mieskin).

Huvittuneena kyynelehtivistä silmistäni lopetan tämän postauksen nyt tähän. :D

Kasvatuskeskustelua

Olen törmännyt vähän väliä keskusteluihin lapsen kasvattamisesta ja etenkin siitä, että tulisiko lapset hoitaa kotona vai jossain muualla ja mikä on sopiva hoidon aloitusikä. Sekin puhututtaa, että jos lapsi hoidetaan kotona, niin onko tehtävä äidin vai isän ja tulisiko hoito jakaa jotenkin tasan vanhempien kesken. En ole osallistunut näihin keskusteluihin, koska usein käy niin, että jos antaa oma mielipiteensä tai edes kertoo, miten on "joutunut" itse tekemään, niin joku parempi ja viisaampi tulee sitä taivastelemaan, neuvomaan ja moittimaan.

Ajattelin kuitenkin rohkaistua kirjoittamaan asiasta täällä ja kertoa, miten meillä ja lähipiirissäni on toimittu.

Meidän esikoinen aloitti hoidon kodin ulkopuolella 1v 5kk ikäisenä. Kaikki sujui hienosti alusta asti ja Enna on viihtynyt hoidossa hyvin. Yhtäkään lähtöitkua ei puoleentoista vuoteen mahtunut. Aloitin työt jo Ennan ollessa 10kk, mutta tuolloin opetin vain 3 päivänä viikossa, joten hoito onnistui vuorotellen miehen kanssa ja välillä miehen äiti kävi hoitamassa pikkuista, jos työvuoromme menivät päällekkäin. Kun työni lisääntyivät ja Enna kasvoi, alkoi olla mahdotonta hoitaa neitiä kotona ja tehdä samalla töitä. Eikä anoppikaan pystynyt niin usein auttamaan, kun hänkin on vielä työelämässä. Ennan oli siis aika siirtyä päiväkotiin.

Meille oli mahdotonta viedä Ennaa perhepäivähoitoon, koska mies tekee kolmivuorotyötä ja itse opetan iltaisin (sekä suunnittelen tunteja päivisin). Toisaalta vieroksuin itse perhepäivähoitoa, koska sitä ei valvota mitenkään. Mutta kuten sanottu työvuoromme sanelivat ainoan mahdollisen hoitopaikan, joka sattui onneksemme olemaan Raisioon juuri valmistunut uusi päiväkoti, johon tuli vuorohoito. Hoidossa saa olla aina, kun vanhemman työvuorot sitä edellyttävät. Meille tämä hoitovaihtoehto on ollut enemmän kuin hyvä ja olemme olleet hoitajiin, hoitoympäristöön ja päiväkodin toimintaan erittäin tyytyväisiä. Eilen tyttö oli omissa läksiäisissään päiväkodissa, kun hän jäi nyt kanssani kotiin odottamaan pikkusiskoa. Äidillä ainakin tuli haikea olo, kun tyttö ei mene kyseiseen paikkaan yli puoleentoista vuoteen. Samalla tuntuu hurjalta ajatella, että olisin saattanut olla Ennan kanssa kotona tähän asti...

Muutama ystävistäni aikoo olla lapsensa kanssa kotona vähintään siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta. Eräs sanoi, että "lapsen paikkahan on kotona". Minusta on hienoa, että jotkut osaavat kiristää rahapussin nyörejä niin, että vähäinen kodinhoitontuki riittää elämiseen yhdessä toisen vanhemman tulojen kanssa. Me emme olisi siihen pystyneet, koska häpeilemättä myönnän, että olemme sen verran kovia kuluttamaan ja toisaalta haluamme elää mukavasti. 

Arvostan myös sitä, että on valmis panostamaan lapsen kasvuun ja kehitykseen niin paljon, että hän pärjää muiden ikäistensä kanssa, kun on aika siirtyä kouluelämään. Jos nimittäin lapsi on kotona esim. sen kolme vuotta, tulisi hänen minun mielestäni oppia muutakin kuin selviytymään päivittäisistä toimista. Onneksi monia asioita oppii vain tarkkailemalla ympäristöä ja leikin kautta, mutta luulen, että moni nykyvanhempi ei kuitenkaan tajua sitä, kuinka erilaista varhaiskasvatus (eli päiväkotitoiminta/perhepäivähoito, esiopetus ja iltapäiväkerhot) on nykyään. "Ennen vanhaan" esimerkiksi aakkoset ja lukeminen opittiin vasta koulussa samoin numerot ja laskeminen. Kun kävin muutama vuosi sitten tekemässä 1. luokkalaisille eräitä "testejä", olin aivan hämmästynyt, mitä lapset niin nuorena nykyään jo osaavat ja mitä heidän oletetaan osaavan. Jos siis lapsi menee päiväkotiin ensimmäisen kerran vasta esikouluiässä, vanhemmalla on melkoinen tehtävä, jos hän haluaa itse "opettaa" lapselle kaiken sen, mitä muut samanikäiset oppivat perhepäivähoidossa tai päiväkodissa. En väitä, etteikö se olisi mahdollista ja onneksi elämä ei ole koskaan mustavalkoista (kotona tai päivähoidossa).

Me opettelemme päivittäin liikkumaan enemmän.

Eilen sitä harjoiteltiin jäätelön voimalla...

Koska äiti on laiska leipomaan, lapsi sai leipoa

puistossa kurakakkuja.

On tosiaan olemassa "hyviä ja huonoja" koteja sekä hyviä ja huonoja päivähoitopaikkoja. Jokaisen tulee vain katsoa peiliin ja miettiä, mitä pystyy itse tarjoamaan ja toisaalta, mitä joku muu voi tarjota. Onneksi nykyään on myös paljon avointa varhaiskasvatusta, jossa vanhempi voi olla lapsensa mukana ja ehkä oppia samalla itse jotain uutta.

En vielä päässyt ollenkaan aiheeseen, jossa pohtisin lasten kasvatusta äiti- tai isäjohtoisesti, mutta koska tästäkin tuli jo näin pitkä, niin palaan asiaan ehkä myöhemmin. :D